Hei, toi kusinen paskanhaju ei oikeesti lähe musta

Nyt kun oikea käteni on vähän romuna, ei liiemmin kitaraa soitella. Ehdinpä siis vasemmallani kirjoittelemaan.

Yks aihe josta on pitkään tehny mieleni kirjottaa on tää:

Ku soittaa julkisella paikalla, esim. jossain juna-aseman käytävällä, vetelee puoleensa aika paljon ihmisten huomiota. Asemilla kuljeksii usein myös kusen, paskan tai molempien (tai jopa jonkin muun) hajuisia laitapuolen kulkijoita. Välillä kun semmonen kulkee ohi, haju jää leijumaan pahimmillaan useiksi minuuteiksi. Koska mä olen tunnetusti (?) aika neuroottinen sen suhteen, mitä satunnaiset ohikulkijat musta ajattelee, oon visioinut erilaisia kauhuskenaarioita, joissa ohikulkijoiden pääkopat yhdistävät musta lähtevän voimakkaan äänen tilassa leijuvaan voimakkaaseen hajuun. Sillon tekis mieli kirjottaa paksulla punasella tussilla joku kyltti jossa lukee et TOI VITUN LÖYHKÄ EI SIT TUU MUSTA!

Ei, mua ei helpota se, että suuri osa ohikulkevista ihmisistä luultavasti kulkee ohi toistekin, ja viimeistään silloin huomaa, etten hajun lähde ollu minä. Puhumattakaan siitä, ettei suurin osa ihmisistä luultavasti alun perinkään otaksu munuaisvauriosta kirkuvan löyhkän lähteeksi tämmöstä viattoman (?) näköistä pikkupoikaa. Ei mua helpota ees ajatella sitä, miltäköhän se sit tuntuis jos ois ite semmonen ihminen, joka haisee aina kemiallisilta aseilta. Mua stressaa silti. Sit huomaan et teatraalisesti nyrpistelen nenääni, jotta kaikki varmasti tajuais että mä oon heidän puolellaan inhaa hajua vastaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Tää muuten hävettää mua oikeesti aika paljon. Mut no, saatuani aikoja sitten idean tästä blogauksesta ja muiden haisevuuksia mietiskellessäni, kävi katusoittaessani eräänä päivänä, kahtenakin, sillä tavalla että mua alko yhtäkkiä pierettämään. Ihan vitusti. Ja pahanhajuisesti. Ruusukaali tai jokin. Mun ympärilläni leijui valtava paskapilvi. Jostain syystä sain toisena näistä päivistä erityisen paljon rahaa. Säälistäkö. Vaiko sattumalta. No kuitenkin. Yritin säännöstellä päästöjäni siten, että kohdalle sattuisi olisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Nyt mietin, oliko siinä edes mitään järkeä, oisko parempi maastoutumiskeino ollut hukuttaa ympäristömyrkkyni ihmispaljouteen. Ulospäin mä vaan soitin kitaraa. Sisälläpäin mä kiemurtelin ja olisin halunnut haihtua paikalta kaasujeni mukana.

Seurauksena kuitenkin on se, että mun täytyy niellä se mahdollisuus, että mut on nyt polttomerkitty useamman ihmisen tajuntaan – ikuisiksi ajoiksi – sinä myrkynvihreänpaskanhajuisena katusoittajana. Ei sen väliä, vaikkei siitä koskaan koituis mulle mitään. Pelkkä asian mahdollisuus riivaa mua hautaan saakka.


Tässä kuitenkin kaikkea tätä raskautta keventelemään (?) pari viimeaikaista vetoani:

Kuumottaville lätäköille tepastelusta (mukana raajojen silpomista)

Tossa joitain viikkoja sitten mä sain mut kiinni itse teossa törkeästä soittamiseen liittyvästä laiskuudesta. Taas tää. Aina vaan tää. Niin, kyllähän mä olin tosi toimeliaasti käyny rämpyttämässä, mutta kun mä tajusin alkaneeni painottua ulisemaan ihan liikaa niitä biisejä ja tyylejä, joiden tiiän ja tunnen kulkevan sujuvasti ja suht vaivattomasti.

Niinpä mä sitten nostin itteni seinälle: Henry perkele, sun täytyy piiskata sua. Et sä kehity mukavan kevyellä näpystelyllä. Kuka vittu haluaa kuunnella jotain kotoisan mukavuusalueensa pinkkiin mahlaan upottautunutta mölyapinaa? Mun vahvuushan ei muutenkaan oo mikään huipputekninen soitinmasturbaatio vaan raivokas liekitys suoraan sielun pohjalta. Semmonen iskee naamalle parhaiten sillon kun kehiin läiskitään kunnon panokset. Eli sillon kun pelikenttä hytkyy vaaraa ja kompuroinnin riskiä - kun kaikki ei oo itsestäänselvää.

Eihän tää mikään uus juttu sinänsä oo. Kerran jos toisenkin sitä havaitsee olevansa lässynlää, ja että nyt tarvitaan, perkele, sisua ja pippuria.

Aloinpa sit kaivella soittolistaltani esiin niitä biisejä, joiden natsaamisesta oon erityisen epävarma (ja toki myös lisäilemään sinne hankalia uusia teoksia), ja herätellä niitä henkiin hieman uudenlaisilla soiton ja laulun paletistoilla. Pusken itteni sinne känkkämäisen epävarmalle - ja palkitsevalle - alueelle, jossa mulla ei biisin aloitettuani ole mitään hajua siitä, miten päin helvettiä esiintymiseni tulee räiskymään. Siis voi huhhuh miten paljon kehittävämpää ja kiinnostavampaa se voikin olla. Sit mä joudun kohtaamaan myös sen kauhun joka syntyy kun mä ajattelen että joku ohikulkija todistaa mun pinnistellessäni kuulostavan tukehtuvalta varikselta tai joltain kimittävältä kummelihahmolta. Normaalistihan mä uskottelen itelleni et sillon ku mä koen performanssini sujuvan hyvin ni kaikki muutkin kuulee samoin, vaikka todellisuudessahan on ihan sama miten "hyvin" mä vedän - aina löytyy ohikulkijoita joiden korviin mä kuulostan avuttomalta, naurettavalta, raivostuttavalta tai muuten vaan paskalta. Oikeestaan en siis tiiä mitään kovinkaan hyvää tekosyytä olla antamatta jatkuvasti kaikkeani, koskaa mikään ei kuitenkaan kelpaa koko ajan, ei mulle eikä kellekään.

Niin, mikään ei tuu riittämään mulle millonkaan. Ihan sama miten kova muusikko olisin, emmä usko että mä tuun koskaan olemaan pitkäaikaistyytyväinen, ja siihen on tyytyminen. Ennen pitkää riivattu itsekritiikkini abortoi itseeni kohdistamani selkääntaputtelun, paiskoo mut asfalttiin ja tajuan jälleen tajuan etten mä taaskaan voi sallia iteltäni vähää: Mikään ei voi olla tarpeeks; juurikaan mikään ei vuosien varrella muutu helpommaks; päivästä toiseen mä olen yhäkin yhtä kauhuissani ihmisten edessä koska mulla ei yleisesti ottaen ole mitään vitun hajua siitä mitä olen tekemässä - vain epämääräinen tunne takaraivon perällä suunnasta johon on jotenkin pakko polkea, ja se tuntuu niin hyvältä...


Perjantai-iltapäivänä raahasin muuten yhden miehen orkesterini pitkästä aikaa Helsingin keskustaan, tällä kertaa Lasipalatsin äärelle, kiihkeään yösessioon. Hakkasin viuluani kakstoista tuntia putkeen, toki pienin tauoin, mutta joo. Hetkittäin koin olevani säälittävä läpipaska vinkuja, mutta parhaimmillaan olin kyllä taas niin elossaololta ettei ikinä. Oli tosi mahtavaa jengiäkin kuuntelemassa, taas kerran. Tätä varten tää hengittää.

Join yön aikana 4-5 litraa vettä, mutten käynyt kerrankaan pissalla. Ei ollu eka kerta ku mietin, että päähänkö se kusi meni.

Ääni alko aamun myötä olemaan aika hajalla, mutta ennen kaikkea mun peukaloni iho meni nätisti riekaleiksi. Veri kasaantui kitaran pinnalle tyylikkäiksi mättäiksi. Totaalisen vitun eeppistä: Jossain välissä en meinannu saada plektrasta otetta kun se oli niin liukas verestä, mutta jatkoin toki silti soittamista koska oon niin cool. Neito sano että mä oon ihan vitun tyhmä, tajuanko että pahimmillaan mä voin sanoa nakkieni käyttökelpoisuudelle hyvät loppuelämät. Niinhän se menee, eikä varmaankaan ois liian siistiä lunastaa esim. verenmyrkytystä (koko käsi muuten puutu aamun kuluessa sen tuntusesti et joutu arvuuttelee et mitäköhän paskaa siellä on ihan oikeesti käynnissä) mutta toisaalta on vaan niin saatanan siistiä työntää ittensä äärirajoille ja ylikin.

Teehän säkin niin. Ku ei tässä täydellisyyteen päästä, mutta kuitenkin aina vaan enempi tulessa voidaan olla ja kylvää sitä, kylvää kaikkialle ympäröiviin.


Loppuun vielä hieman kuvareportaasia:

on se jo vähän parantunut.

kaikki toi musta/tummanpunainen töhnä tuli siis mun verisuonistani.

tavallaan vähän semmonen kutina ettei tota tekis mieli pestä ikinä poies.

aina roiskuu