Hei, toi kusinen paskanhaju ei oikeesti lähe musta

Nyt kun oikea käteni on vähän romuna, ei liiemmin kitaraa soitella. Ehdinpä siis vasemmallani kirjoittelemaan.

Yks aihe josta on pitkään tehny mieleni kirjottaa on tää:

Ku soittaa julkisella paikalla, esim. jossain juna-aseman käytävällä, vetelee puoleensa aika paljon ihmisten huomiota. Asemilla kuljeksii usein myös kusen, paskan tai molempien (tai jopa jonkin muun) hajuisia laitapuolen kulkijoita. Välillä kun semmonen kulkee ohi, haju jää leijumaan pahimmillaan useiksi minuuteiksi. Koska mä olen tunnetusti (?) aika neuroottinen sen suhteen, mitä satunnaiset ohikulkijat musta ajattelee, oon visioinut erilaisia kauhuskenaarioita, joissa ohikulkijoiden pääkopat yhdistävät musta lähtevän voimakkaan äänen tilassa leijuvaan voimakkaaseen hajuun. Sillon tekis mieli kirjottaa paksulla punasella tussilla joku kyltti jossa lukee et TOI VITUN LÖYHKÄ EI SIT TUU MUSTA!

Ei, mua ei helpota se, että suuri osa ohikulkevista ihmisistä luultavasti kulkee ohi toistekin, ja viimeistään silloin huomaa, etten hajun lähde ollu minä. Puhumattakaan siitä, ettei suurin osa ihmisistä luultavasti alun perinkään otaksu munuaisvauriosta kirkuvan löyhkän lähteeksi tämmöstä viattoman (?) näköistä pikkupoikaa. Ei mua helpota ees ajatella sitä, miltäköhän se sit tuntuis jos ois ite semmonen ihminen, joka haisee aina kemiallisilta aseilta. Mua stressaa silti. Sit huomaan et teatraalisesti nyrpistelen nenääni, jotta kaikki varmasti tajuais että mä oon heidän puolellaan inhaa hajua vastaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Tää muuten hävettää mua oikeesti aika paljon. Mut no, saatuani aikoja sitten idean tästä blogauksesta ja muiden haisevuuksia mietiskellessäni, kävi katusoittaessani eräänä päivänä, kahtenakin, sillä tavalla että mua alko yhtäkkiä pierettämään. Ihan vitusti. Ja pahanhajuisesti. Ruusukaali tai jokin. Mun ympärilläni leijui valtava paskapilvi. Jostain syystä sain toisena näistä päivistä erityisen paljon rahaa. Säälistäkö. Vaiko sattumalta. No kuitenkin. Yritin säännöstellä päästöjäni siten, että kohdalle sattuisi olisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Nyt mietin, oliko siinä edes mitään järkeä, oisko parempi maastoutumiskeino ollut hukuttaa ympäristömyrkkyni ihmispaljouteen. Ulospäin mä vaan soitin kitaraa. Sisälläpäin mä kiemurtelin ja olisin halunnut haihtua paikalta kaasujeni mukana.

Seurauksena kuitenkin on se, että mun täytyy niellä se mahdollisuus, että mut on nyt polttomerkitty useamman ihmisen tajuntaan – ikuisiksi ajoiksi – sinä myrkynvihreänpaskanhajuisena katusoittajana. Ei sen väliä, vaikkei siitä koskaan koituis mulle mitään. Pelkkä asian mahdollisuus riivaa mua hautaan saakka.


Tässä kuitenkin kaikkea tätä raskautta keventelemään (?) pari viimeaikaista vetoani:

Kuumottaville lätäköille tepastelusta (mukana raajojen silpomista)

Tossa joitain viikkoja sitten mä sain mut kiinni itse teossa törkeästä soittamiseen liittyvästä laiskuudesta. Taas tää. Aina vaan tää. Niin, kyllähän mä olin tosi toimeliaasti käyny rämpyttämässä, mutta kun mä tajusin alkaneeni painottua ulisemaan ihan liikaa niitä biisejä ja tyylejä, joiden tiiän ja tunnen kulkevan sujuvasti ja suht vaivattomasti.

Niinpä mä sitten nostin itteni seinälle: Henry perkele, sun täytyy piiskata sua. Et sä kehity mukavan kevyellä näpystelyllä. Kuka vittu haluaa kuunnella jotain kotoisan mukavuusalueensa pinkkiin mahlaan upottautunutta mölyapinaa? Mun vahvuushan ei muutenkaan oo mikään huipputekninen soitinmasturbaatio vaan raivokas liekitys suoraan sielun pohjalta. Semmonen iskee naamalle parhaiten sillon kun kehiin läiskitään kunnon panokset. Eli sillon kun pelikenttä hytkyy vaaraa ja kompuroinnin riskiä - kun kaikki ei oo itsestäänselvää.

Eihän tää mikään uus juttu sinänsä oo. Kerran jos toisenkin sitä havaitsee olevansa lässynlää, ja että nyt tarvitaan, perkele, sisua ja pippuria.

Aloinpa sit kaivella soittolistaltani esiin niitä biisejä, joiden natsaamisesta oon erityisen epävarma (ja toki myös lisäilemään sinne hankalia uusia teoksia), ja herätellä niitä henkiin hieman uudenlaisilla soiton ja laulun paletistoilla. Pusken itteni sinne känkkämäisen epävarmalle - ja palkitsevalle - alueelle, jossa mulla ei biisin aloitettuani ole mitään hajua siitä, miten päin helvettiä esiintymiseni tulee räiskymään. Siis voi huhhuh miten paljon kehittävämpää ja kiinnostavampaa se voikin olla. Sit mä joudun kohtaamaan myös sen kauhun joka syntyy kun mä ajattelen että joku ohikulkija todistaa mun pinnistellessäni kuulostavan tukehtuvalta varikselta tai joltain kimittävältä kummelihahmolta. Normaalistihan mä uskottelen itelleni et sillon ku mä koen performanssini sujuvan hyvin ni kaikki muutkin kuulee samoin, vaikka todellisuudessahan on ihan sama miten "hyvin" mä vedän - aina löytyy ohikulkijoita joiden korviin mä kuulostan avuttomalta, naurettavalta, raivostuttavalta tai muuten vaan paskalta. Oikeestaan en siis tiiä mitään kovinkaan hyvää tekosyytä olla antamatta jatkuvasti kaikkeani, koskaa mikään ei kuitenkaan kelpaa koko ajan, ei mulle eikä kellekään.

Niin, mikään ei tuu riittämään mulle millonkaan. Ihan sama miten kova muusikko olisin, emmä usko että mä tuun koskaan olemaan pitkäaikaistyytyväinen, ja siihen on tyytyminen. Ennen pitkää riivattu itsekritiikkini abortoi itseeni kohdistamani selkääntaputtelun, paiskoo mut asfalttiin ja tajuan jälleen tajuan etten mä taaskaan voi sallia iteltäni vähää: Mikään ei voi olla tarpeeks; juurikaan mikään ei vuosien varrella muutu helpommaks; päivästä toiseen mä olen yhäkin yhtä kauhuissani ihmisten edessä koska mulla ei yleisesti ottaen ole mitään vitun hajua siitä mitä olen tekemässä - vain epämääräinen tunne takaraivon perällä suunnasta johon on jotenkin pakko polkea, ja se tuntuu niin hyvältä...


Perjantai-iltapäivänä raahasin muuten yhden miehen orkesterini pitkästä aikaa Helsingin keskustaan, tällä kertaa Lasipalatsin äärelle, kiihkeään yösessioon. Hakkasin viuluani kakstoista tuntia putkeen, toki pienin tauoin, mutta joo. Hetkittäin koin olevani säälittävä läpipaska vinkuja, mutta parhaimmillaan olin kyllä taas niin elossaololta ettei ikinä. Oli tosi mahtavaa jengiäkin kuuntelemassa, taas kerran. Tätä varten tää hengittää.

Join yön aikana 4-5 litraa vettä, mutten käynyt kerrankaan pissalla. Ei ollu eka kerta ku mietin, että päähänkö se kusi meni.

Ääni alko aamun myötä olemaan aika hajalla, mutta ennen kaikkea mun peukaloni iho meni nätisti riekaleiksi. Veri kasaantui kitaran pinnalle tyylikkäiksi mättäiksi. Totaalisen vitun eeppistä: Jossain välissä en meinannu saada plektrasta otetta kun se oli niin liukas verestä, mutta jatkoin toki silti soittamista koska oon niin cool. Neito sano että mä oon ihan vitun tyhmä, tajuanko että pahimmillaan mä voin sanoa nakkieni käyttökelpoisuudelle hyvät loppuelämät. Niinhän se menee, eikä varmaankaan ois liian siistiä lunastaa esim. verenmyrkytystä (koko käsi muuten puutu aamun kuluessa sen tuntusesti et joutu arvuuttelee et mitäköhän paskaa siellä on ihan oikeesti käynnissä) mutta toisaalta on vaan niin saatanan siistiä työntää ittensä äärirajoille ja ylikin.

Teehän säkin niin. Ku ei tässä täydellisyyteen päästä, mutta kuitenkin aina vaan enempi tulessa voidaan olla ja kylvää sitä, kylvää kaikkialle ympäröiviin.


Loppuun vielä hieman kuvareportaasia:

on se jo vähän parantunut.

kaikki toi musta/tummanpunainen töhnä tuli siis mun verisuonistani.

tavallaan vähän semmonen kutina ettei tota tekis mieli pestä ikinä poies.

aina roiskuu

No mm. aseistautumisesta

Laitoin tos teevettä tulemaan, taidan juoda Yogi Tean kaneliteetä, johon ehkä ripasen sekaan vähän inkivääriä ja mustapippuria. Mun kädet on yhä vähän kohmeessa, ku olin just äsken soittamassa. Päätin toteuttaa hieman tieteellistä tutkimustyötä, eli hankkia aineistoa sille oletukselleni, että mitä hiljaisemmin soitan, sitä vähemmän heruu rahaa. Tuol on jo pakkasta, ja vaik toi asema onkin olevinaan sisätila (seiniä löytyy) ni on sielläki aika kylmä - ei siel mitään kunnon tiivisteitä oo ikkunoissa tai muuallakaan. Muuten tarkenin ihan hyvin, mut kädet ja ranteet meni aika kohmeeseen.

Mietin et voisin vihdoin opetella sitä kutomista ja kutoa itelleni jotku rannejutut villasta. Lämmittimet niinku. Sit oon kans harkinnu, et jos ostais jotku semmoset hanskat joissa jää sormenpäät paljaaks. Ehkä semmosil voi soittaa hyvin, vähän kyl epäilen että ne kömpelöittäis soittoa. Mut eipä mikään estä kokeilemasta.

Oho, huomasin et tos teessä onkin jo valmiiks inkivääriä. No ei se mitään, laitan sitä ekstraripauksen silti, kaipaan sitä tunnetta jonka inkivääri tekee mun rööreihin.

Mun tänpäivänen soitto jäi vähän lyhyeen, koska katkes viimenen vaihto-D-kieli, enkä jaksanu laittaa siihen G:tä tilalle ku ei oikeestaan niin hirveesti innostanu soittaa tänää. Mikä siinä on et tiettyinä aikoina just tiettyä kieltä katkeaa koko ajan? Joskus pari vuotta sit muistan, että korkea E katkes jatkuvasti. Sit G. Ja nyt viime aikoina D. Mul on ihan hirveä läjä muita kieliä, mut D-kieliä ei yhtään. Erityisesti paksuja E-kieliä on kymmeniä, ku on jääny paketeista yli. Muita katkee sentään joskus. Vois tietysti ostaa vaan irto-D-kieliä, mut ku välil tarvii muitaki ni sit tulee halvemmaks ostaa joku 6 euron halpissetti, josta sit jää aina ylimääräseks niitä jotka ei katkeile. Monil on kai tapana vaihtaa kielii säännöllisesti vaik ne ei oo katkennukaan mut mä oon siinä määrin säästäväinen etten oikein tiiä.

MITÄ MÄ TEEN KAIKILLA NOILLA E-KIELILLÄ? Miks just D katkeilee nyt? Onkse joku lämpötilasta ja ilmankosteudesta johtuva juttu, vai onks mun soittotyyli eri aikoina niin erilainen?

No joo. Nii: vaikuttais vähän siltä, ettei kovinkaan moni kiinnitä hiljaiseen katusoittajaan mitään huomiota. Mun luontainen soittotyyli on aika heiluva ja äänekäs ja huomiotaherättävä; sit ku soitan matalalta ja hitaasti ja hiljaa ni ihmiset ei vaan noteeraa. Veikkaisin et mun tulot on jotain kolmanneksen tai tsägällä puolet normaalista kun soitan hiljaa.

Mähän siis soitan pelkästään rahan vuoksi. No ei, mut koska kuitenki haluun tehä tällä elantoaki ni kyl tollaset jutut varmaan jossain määrin ohjaa sitä mitä mä soitan, ja miten. Tuntuu hyvältä et mun seteissä on jonkun verran epämääräistä improvisaatiota ja avantgardea joka ei varmaan useimmissa ihmisissä herätä kummempia myönteisiä tunteita - se pitää homman virkistävänä. Ja suvantoja, rauhallisia, hiljaisia. Mut ku mä myös tykkään kovasti soittaa semmosia biisejä joista muutkin diggaa ja jotka vetää rahaa puoleensa magneetin lailla, ja tykkään vetää täysillä, ni enemmän kai sit tulee soitettuu semmottisii

Nii, kokeilin tänää soittaa monia biisejä useemman sävelaskeleen alempaa ku normaalisti, siinä tulee otettuu hitaammin ja ääntä lähtee vähemmän. Tuntuu siistiltä haasteelta se, ja myös muutenki vähäeleisen laulun opettelu. Rauhas. Tähän innostukseeni kai vaikuttaa seki, ku joku tyyppi oli netis sanonu mun äänestä et "good voice, but why trying so hard", eli ilmeisesti koki et mä yliyritän. Mulle ei oo selvää, onks kysees vaan se ettei kaikki diggaa teatraalisemmasta tyylistä, vai onks mus joku semmonen yliyrittäminen jota vaik Mercurys, Gildenlöwis tai Buckleys ei oo (sen lisäks, et ne ny vaan hanskas hommansa loputtomasti mua taidokkaammin)? Oli tai ei, ni haluunhan mä loputtomasti laajentaa käytettävissä olevaa palettiani. Oppiminen <3

Toi kommentti tuli muute tähän videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=lNDm3ObD7kw

Kossua, vieraanvaraisuutta ja virtahepoja

Tänään mä kävin opettamassa kitaransoittoa tosi mukavalle afgaanimiehelle. Se oli ammatiltaan lääkäri, ja se halus tietää miten jotku pianon soinnut löytyvät kitarasta. Olin aluks vähä sillee et häh, enhän mä osaa, mut just hyvin se meni, oli hauskaa ja musta tuntu tosi hyvältä huomata inspiroituvani sen oppimisen seuraamisesta, ja siitä että inspiroin sitä. Sillä oli vahvat naururypyt silmissä, ja se vaikutti muutenki tyypiltä joka on iloinnut paljon elämässään, ja ylipäätään tuntenu kovaa. Mä päädyin sinne koska se tuli tos muutama viikko sitten juttelee mulle ku olin soittamassa, kysy että oisko musta opettajaks.

En ollu syöny aamupalaa mennessäni sen luokse; se tarjos mulle ruisleipää lisukkein ja jotain tosi hyvää afgaaniteetä. Sit me juteltiin sitrushedelmänkuorihillosta, runoista ja se kerto jostain alkoholisteista joiden parissa se on töissä. Tuntu ihan oudolta olla vieraan ihmisen kotona vieraanvaraisesti. Tuntu kodikkaalta.

No juu, tästä heräs semmonen fiilis että mähän voisin enemmänkin opettaa, jos musta kerran tämmöseen on. Mä oon vähän jokapaikanhöylä, eli ei mua kiinnosta mikään yks ammatti. Mieluummin mä hankin elantoani vähän kaikkialta, ja jaan ajankäyttöäni vähän kaikenlaisiin kiinnostaviin juttuihin.


Oppitunnin jälkeen menin taas soittelemaan, ja oli kyl vaihteeks aika hyvä flow. Yks mukava mies jäi kuuntelee tuntikausiks, kävi välillä vaan röökillä ja sit palas takaisin. Se pyys mun biisilistalta kymmeniä eri biisejä. Kiva soittaa sillee et joku haluu kuulla just sen biisin. Hyrisyttävältä tuntu se, kun se pyys biisiä jonka olin just ajatellu soittaa. Täs tapauksessa se oli Gary Julesin Mad World. Tai no Tears for Fearsin biisihän toi alunperin on, mut mä coveroin silti Julesia. Sit se kysy et osaanko mä Leevi and the Leavingsin Elämä ikkunan takana, ja kuinka ollakaan, mä olin just aiemmin tänään miettiny et vois sen opetella joskus. No, mä sit päätin vetää sen vaikken osaakaan - lähinnä kai siis haasteena se, etten meinaa muistaa kaikkia sanoja. Mutta häpäisyhän on hyvää. Kyl se kuulosti ihanalta silti. Tosi herkkä biisi. Se kuulostaa just siltä mistä siinä lauletaanki - et lumihiutaleet leijailee.

Sit mä mietin, että ai että ku ois mukava juoda yks siideri, ku alkoholi tuntuu monesti antavan jotenki erilaista otetta soittamiseen. En soita kovin usein humalapäissäni, mut vaihtelu virkistää. Mikä tahansa kuosi, oli kyse sit tunnetilasta tai päihtymyksestä, tarjoaa mulle tuoreita tarttumapintoja luovaan toimintaan. No mut joo, eipä aikaakaan tästä loitsinnastani kun yks lapsuudenystävä sattu paikalle. Ei olla nähty varmaan pariin vuoteen. Sillä oli kossupullo ja jotain energiajuomaa, joista se oli heti tarjoomassa mulle, ni otin sitten mukillisen semmosta koktailia. Sit soitin Kuusumun Profeetan biisin Ei aurinko milloinkaan laske, ja fiilistelin sitä miten humahti heti päähän, ja tuli jotenki antaumuksellisempi soittofiilis. Alkoholi tuntuu lisäävän sopivasti semmosta vitunko väliä -fiilistä, etten jaksa niin paljon kiinnostua siitä diggaako satunnaiset ohikulkijat, ja sen seurauksena soitan paremmin (?).

Joku jenkkimies kysy että saako kuvata, ja olin et siitä vaan. Se oli Suomessa ku se vetää jotai Elvis-showta Vanhal ja ympäri maailmaa. Sit se kysy et saaks laittaa videon youtubeen, sit ehdotin et soitan ihan kokonaisen biisin ni ei tuu mitään puolikasta katkelmaa, koska mä oon kontrollifriikki ja haluun vaikuttaa hyvältä muusikolta ja haluun et mua ihaillaan. Vedin sit Radioheadin Karma Policen. Se o iha vitu hyvä biisi, ja oon jo pitkään halunnu saada sen narulle. Se tulee varmaa kuunneltavaks joskus, ni linkkaan sit tännekin. Meinasin sanoa, et toivottavasti se ei menny ihan päin vittua, mut sit mä muistin et sen soittaminen tuntu hyvältä, ja jos teknisessä puolessa oiski naputtamista ni vitut siitä - mun yks tärkeimmistä funktioista tällä planeetalla on rohkasta ihmisii siihen, et on ok vetää vaik ihan vitun paskasti kunhan vetää tunteella. Tai no on tunteettakin vetäminen ok. Tunteettomuus on musta aika tunteita herättävää.

Soitin jotai öö ehkä viis tuntia tänään. Sen jälkee mentii viel kaljalle sen miehen kanssa, paitsi etten mä juonu mitään. Juteltiin elämän ihmeistä ja se oli kyl tosi innottavaa.


Kuten aiemmassa merkinnässä mainitsin, oon keräilly muistiinpanoja hassuista kohtaamisista, ni kerronpa vielä jotain niistä. Yks semmonen vanha mies on aika monta kertaa kävelly ohi ku oon soittanu, sit se on kattonu keräämääni rahaläjää, ja sit tuijottanu mua sanomatta mitään. Mä oon tulkinnu sen epäuskoiseksi katseeksi. Mä oon nauranu sille. Musta se on aika hillitön ja sympaattinen. Oletan kans et se pitää mua ihan paskana.

Malmil on siis Alko. Alko on semmonen kauppa josta saa suuhunpantavaa. Kerran joku Malmin deeku tuli sanoo, et toi koko viinakauppa puhuu susta. Positiiviseen sävyyn ilmeisesti, eli oli kai ollu joku keskustelu, että se Malmin katusoittaja on vitun kova. Tänää ohi käveli kans yks semmone mies joka pitää aina tosi teatraalisesti toista sormea korvassa ohi kulkiessaan. Näin sen lähestyvän ja tokaisin seurassani hengaavalle miehelle, et toi mies taitaa vihata mun ääntä, haluukohan se tarkotuksella vittuilla. Soitin siin samalla jotain hiljaisehkoa arpeggiota, ja sit ku se tuli lähelle ni sanoin et ei tää nyt varmaan oo liian kovaa soittoa. Sit se otti sormen pois korvasta, sano et kuulostaa paremmalta, ja ettei se oo paskapää, ei vaan jaksa kuunnella rääkymistä. Sit se anto mulle rahaa ja mä nauroin sillekin. Musta ihmiset vois rääkyä enemmän, ja muutenkin aiheuttaa hämmennystä.

Joskus syyskuussa soitin Asematunnelissa. Siin oli varmaa jotai kymmenen ihmistä kuuntelemassa. Sit joku känninen äijä alko iha hiton vihasena huutaa. "Ootsä vittu tehny päivääkään elämässäs töitä?" ja jotai. Sit sanoin vaa et joo en oo, en oo ikinä tehny mitään muuta ku loisinu, hyväkskäyttäny, imeny verta muiden selkänahasta antamatta mitään takaisin. Sit se teki jotain potkimiseleitä, ja käänsin sit komean (?) takamukseni sille ja kehotin että antaa tulla vaan. Ei se tullu. Sit se huus jotai et ällöttävää, kuvottavaa. Ja sit mä mietin, että niin, jotkut ihmiset ihan tosissaan kelaa että katusoitto ei oo työtä. Ja monet kelaa että luova puuha ylipäätään ei oo työtä - ehkä ei mikään mikä on myös kivaa (katusoittokaan ei todellakaan oo aina kivaa - monesti se on ihan karseeta). Oon miettiny, että mitä ihmettä tollee ajattelevien ihmisten päässä liikkuu, mutta ei kai sitä ihmisiltä aina loogisuutta voi odottaakaan. Kai kyse on vaan siitä että sitä vitutti, että se ei ajatellu, ja et ehkä sen oma työ/elämä on vastenmielistä. Tuntu silti tärkeeltä vittuilla takas, sen sijaan että oisin vaa nielly tyynenä. Miks? Koska musta on kivaa provosoida ihmisiä ajattelemaan toisin, ihan sama millä tavalla toisin kunhan ajattelevat toisin.

Joo, ehkä tää on tänäältä riittävästi. En oo muuten maininnu tästä blogista oikein kellekään, mietin että tuntuiskohan erilaiselta kirjottaa jos tällä ois lukijoitakin. Jos joku lukee tätä ni musta ois kiva lukea palutetta.

Oho, eiku, mä sainki idean: Mä alan täst lähtien listaamaan sälää mitä ihmiset antaa mulle, muuta ku rahaa.

Tänään sain:
* mandariinin
* tyhjän energiajuomatölkin

Mä kokkaan täs samal ruokaa, luomujauhelihaa luomukermaviilin kera näemmä. Oon ostanu jauhelihaa viimesten viiden vuoden aikana kaks kertaa, tää on toinen niistä. Syön aika usein lihattomasti. Koska mä tykkään syödä raakaa voita, ni otin äsken veitsellä mehevän kimpaleen ja asetin sen ahneuksissani kurkkua kohti vähän liian kovaa. Se veitsi töksähti mun nieluun, mä saatan kuolla nyt.

Ai niin, ne virtahevot.

Simmut kii, nakuna.

Ehtipä kulua jokinen tovi tähän kirjottamattomuudessa. Oon tainnu olla aika kriittinen tän suhteen. Oon tuumiskellu, että mikä aihe nyt muka ois riittävä uloskirjotettavaks. Päätin sit alkaa keräilee pieneen vihreeseen muistikirjaani muistiinpanoja soittaessa kohtaamistani ihmisistä, tilanteista, ajatuksista ja jännittävistä sattumuksista.

Tänää jotku pikkulikat käveli tirskuen mun ohi. Sit ne tiputti mun rahankeräyssammioni viereen (tais mennä hutiin siis) mäkkärin burgerikääreen. Ja sit ne juos. Hihittäen ja hulmuten. Mä niin muistan ton fiiliksen. Tekee jolleki urpolle aikuiselle jotain hämmentävää ja juoksee hanee. Aaaaahhhh. Mä nauroin niille tytöille, ja toivoin että mun nauru auttaa niitä kasvamaan avoimeksi sille aatokselle, ettei kaikki aikuiset oo täysin homeessa. Vähän vaan.


Niin, viime viikkoin on tullu soitettua tosi paljon. Tai itse asiassa viime kuukausina. Mä kävin liftailemassa pitkin Eurooppaa, mm. Unkarissa, Portugalissa ja Hollannissa tuli vietettyä useempikin tovi. Katusoittelin siellä ja täällä, myös festareilla, joilla herätti tosi paljon kiitollisuutta se miten hyvin ihmiset piti huolta. Musisoin tapani mukaan tuntikausia, ja rahan lisäksi ihmiset kärräsivät mulle kuosin ja satunnaisten kummallisten esineiden lisäksi hedelmiä, pitsoja ja kaikenlaisia aterioita. Aahhhh.

Suomi on tuntunu tosi kodikkaalta paluun jälkeen. Tuntuu just parhaalta olla täällä, kylmenevässä ja pimenevässä syksyssä. Ja Malmi tuntuu myös just loistavalta. Oon viimesen kuukauden aikana viettäny niin monta tuntia niin monena päivänä tossa aseman tunnelissa, että alan varmaan kohta kasvattaa juuria sinne. Aattelin ostaa katusoittomasseillani kunnon talvikengät, et on sit semmosetkin ja kestää toivottavasti monen monta vuotta.


Tänään oli harvinaislaatuisen tykki soittopäivä. Nexus. Laulu ja soitanta tuntu virtaavan hyvin, uudella tavalla. Löysin uudenlaisia soiton rytmejä, ja havahduin siihen että oon alkanu löytää pää- ja rintaäänirekisteriäni enemmän yhtenäisenä soittimena ku irrallisina juttuina. Kiitti vaan Maaria lauluopastuksista, ja youtube kaikista lauluopetusvideoista. Joskus yks lause voi naksauttaa tuhat neuronia uuteen uskoon.

Osasyy tän päivän uusille tuntemuksille oli kans se, että soitin aika paljon silmät kiinni. Yleensä en sulje silmiäni kovin pitkäks aikaa, se on kai jotain mun kontrollifriikkiyttä. Liikaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos joku vaikka tulee sekoilee jotain. Välil niinkin käy. On tuntunu tärkeeltä olla skarppina siitä mitä ympärillä tapahtuu.

Mut tänään mul on silmät kiinni. Mä tunnen syvällä mun kehossa miten mun ja mun kitaran ääni hurisee mun kaikkialla, sieraimia ja varpaanvälejä myöten. Ja mä tunnen, että mua kiinnostaa normaalia vähemmän se, kuulostaako joku tietty kohta mun tietyssä biisissä jonkun ohikulkijan korvaan priimalta. Mulla on aika syviä alitajusia taipumuksia pyrkiä kuulostamaan koko ajan mahdollisimman hyvältä, ku pelkään ohikulkijoiden murhaavia reaktioita. Mutta tässä viimesen viikon aikana, ja erityisesti tänään, tajuun taas että se Kokonaisuus.

Enkä mä voi tehä tätä kenenkään muun mieltymysten mukaisesti ku omieni. Toki muiden mieltymykset vaikuttaa mun mieltymyksiin, ja annan niiden vaikuttaa. Mutta viime kädessä ainoastaan mä ite tiedän mitä mun on tiettynä hetkenä Oikein soittaa. Painu vittuun jos ei kelpaa. Mä en voi ku tehä rakastamaani.


Muistaakseni ekaa kertaa ikinä kans onnistuin katkomaan kaks kieltä saman biisin aikana. Ei ollu ees mitenkään erityisen rankka biisi, mut niin se vaan meni. Oho. Naps. Sit juttelin semmosen suomalaisen ~viiskymppisen miehen kanssa. Se sano et on monesti kävelly ohi ja ihmetelly et mikä vitun tyyppi toi on, joku uskovainen vai mikä vitun friikki ku pukeutuu niin oudosti, mut soittaa kyl aika siistiä musaa. Ja tarvi kuulemma monen promillen humalan et uskals tulla toteamaan et hitto, säähän oot ihan tavallinen suomalainen mies. Pohjanmaalta vielä. Sit se kysy multa että oonko mä oikeesti niin onnellinen ku miltä aina vaikutan. Ja menin vähän hämilleni siitä, mutta sain lopulta sanottua, että kai mä oon onnellinen siks ku annan kaikkien tunteiden tulvia mussa. Mä oon onnellinen ku mus on niin paljon tilaa kaikelle sille mikä inhimillistä on.

Jäin kyl viel ihmettelee sitäki, että jaa, huokuuko mun onnellisuus tosiaan mun soitossakin noin hyvin. Usein ku soitan, ni oon aika intensiivisissä tiloissa. Raivokas, pelokaskin. Mutta kaipa myös auvoinen. Kyllä mä niin nautin tästä työstä.

Se sano kans et jotku varmaa pelkääki mua ku mä oon niin outo. En yhtää ihmettele. Mut mä oon oikeesti kans niin vitun normaali ettei mitään päätä eikä häntää. Siks mä soitan vähän kaikenlaista, tavallista, musaakin. Ku tavalliset jutut kolahtaa mulle, outouden lisäks.

Se mies totes mun olevan hieno mies. Oli tosi mahtavaa kyl ku se hengas siinä niin pitkään ja tuntu oikeesti kuuntelevan.


Tänää tuli muutenki tavallista useammat olennot juttelemaan, emmä tiiä oliks mul joku erikoinen magnetismi vai mikä. Yhet herrat pysähty hengaamaan (olivat kuulemma kuulleet monesti aiemminki) ja halus kuulla mun omaa musaa, ku kaikki coverit on kuulemma jo kuultu. Vetelinpä siinä sitten Turvan. Fiilistelivät kovasti ja ilmeisesti jo monta kertaa aiemminkin ohimennessään olivat. Fiilistelivät, vaikka biisin alku menikin ihan päin vittua ku ei vaa palautunu se sointu mieleen (oli ollu pitkään soittamatta).

Sit oli äiti ja pieni lapsukainen joka ei meinannu uskaltaa pudottaa äidin antamaa kolikkoa myttyyni. Se on tosi hassua, ku jotkut lapset on sillee semiujostelevia, että uskaltaa kyl tulla lähelle, mut se rahan pudottaminen on jotenki liikaa. Hö, hä, hilpeetä. Ja valloittavaa.

Hitto mä tykkään siitä ku ihmiset tulee ottamaan kontaktia. Täysin tavoistani poiketen annoin myös kaks eri kertaa kitaran vierailijamuusikon käyttöön, ja tuli kyl inspiroivaa kamaa. Yleensä en haluu luopuu kitarastani hetkeksään ku a) on hyvä flow tai b) muuten joutus koko ajan jakelee sitä kaikille (tai niin mä itelleni sanon) tai c) muutenvaan päähänpinttymä. Onneks luovuin tänään.


Loppuillasta soittelin lähes tyhjässä tunnelissa ja fiilistelin sitä miten uskomattoman hyvä kaiku ja äänenkanto siinä tilassa on. Se saundi oikeesti muuttuu tosi paljon ku ihmisten jalkojen kopina ja soljuva puheen virta ja kirskuvat lastenvaunut ja liikenteen melu kaikkoaa illan edetessä.

Moni muusikko menettää niin paljon ku ei koskaan katusoita ja maistele erilaisten tilojen sointia. Aahhh...


Ehkä tää ois tällä kertaa tässä, etten aivan kuoliaaksi pitkästytä. Palautetta saa antaa jos tätä luet, se ehkäpä lisääkin kirjoittamaan innostaapi.

Aika tavallinen päivä

Kävin tänään katusoittamassa ekaa kertaa moneen kuukauteen. Tauko on tehny tosi hyvää, oli ahnas ja innostunut olo.

Mietin, että näytänköhän ihmisten mielestä hameeni ja rastamullettini kanssa niin vitun epäilyttävältä ettei kukaan haluu antaa mulle rahaa. Sekopäältä nistiltä tai jotain. Mutta ihan samalla tahdilla kolikoita kilahteli ku yleensäkin.

Joku nainen potkas mun kattilaa joka kaatu niin että mun rahat levis pitkin lääniä. Se pahoitteli kovasti ja heitti mulle siinä samassa femman setelin. Kiitti, ja ei haittaa, vaikka onhan toi aina tapahtuessaan vähän hämmentävää.

Tajusin tänään jotain siitä, miksi kaikista vaikeimmalta yleisöltä tuntuu teini-ikäset, ehkä 12-15-vuotiaat. Ku luulen että just toi ikä on ollu mun elämäni epävarminta aikaa. Sen ikäset usein naureskelee ku soitan, toki yleensä omaa epävarmuuttaan, erityisesti jos liekitän ihan kybällä. Voin kuvitella että se saa niiden pasmat sekasin. Että miten joku voi uskaltaa tolleen. Joskus kyse on varmaan myös vaan siitä että mä oon jonkun mielestä silkasti paska. Mut joo, se herättää salee jotai käsittelemätöntä ahdistusta siltä ajalta ku olin pentu ja toivoin ihan sairaasti että mut hyväksyttäis. Mut miten sitä ois voinu tapahtua ku emmäkää hyväksyny, en mua enkä muitakaan.

Kolme teinityttöä tuli kuuntelemaan ku soitan, soitin Tehosekoittimen Maailma on sun -biisiä, sitä kohtaa jossa sanotaan että sä olet kaunis. Kaks niistä tytöistä tuli tosi lähelle kuuntelemaan, se on aina jotenki hieman häiritsevää - toivon että ihmiset osais pitää sen parin metrin raon ainakin. No, huomasin sit siinä taustalla että yks niistä kolmesta tytöstä kahen muun selän takana otti mun kattilasta sen femman setelin. Lopetin soittamisen ja katoin sitä silmiin, otin sitä takista kiinni ja se ojens vaivautuneena hihitellen sen rahan takas mulle. Sit sanoin että lähtekääpä vittuun siitä.

Jäin miettimään omaa reaktiotani. Tavallaan fiilistelenkin sitä että ihmisillä on pokkaa tehä tollasta, vaikken sinänsä arvostakaan yksityishenkilöiltä pöllimistä. Ei mua sinänsä kummemmin hermostuttanut tai vituttanut, enemmän tuli vaan vähän surullinen olo. Ne tytöt käveli vielä uudestaan ohi siitä, ja sanoin että tollasta vois ehkä odottaa joltain epätoivosilta narkkareilta muttei ny sentään teini-ikäsiltä. Vaikka emmä tiiä onkse niinkään. Narkkarit ja ongelmaiset ylipäätään tuntuu yleensä olevan aika anteliaita, ne haluu jakaa omasta vähästään koska tietää millasta on olla kun ei oo yltäkylläisyyttä. Ja luulen kans et kuoseissa olevat ihmiset jää keskimäärästä herkemmin kuuntelemaan. Niil ei oo kiire mihinkään, paitsi jos reflat on päällä.

Mietin että pitiköhän ne kimulit mua ihan vitun urpona vai mitä. Miten ne oletti etten kelais? Luottikohan ne viehätysvoimaansa niin paljon, että ajatteli että tulemalla siihen mun eteen töllistelemään, mä olisin niin lumoissani etten kiinnittäis huomiota ympäristööni? Sekin ois tavallaan tosi kivaa - mä tykkään siitä että ihmiset luottaa ihteensä.

Sit tosiaa ku sanoin niille jotain ku ne meni tokaa kertaa ohi, ni sit joku niistä vastas et mitä ite pummit siinä. Sit mä huutelin perään jotain että kyllä tää ihan työtä on. Se oli jotenki aika väsynyttä multa. Ylipäätään sen jälkeen ajattelin, että mitä vittua mä vaivaudun ees vastaamaan joillekin huutajille. Kai se on sitä etten mä haluu että jollekin jää musta tyhmä kuva. Vaikka sehän ois just vapauttavaa. Monelle jää tyhmä kuva varmaan joka tapauksessa. Pitäis jättää ihan omaan arvoonsa joku satunnainen avarointi, kyllähän se kertoo ihmisestä jotain jos se vaikka vittuilee vasta sitten kun on jo melkein kävelly ohi. Että ei oo sit pokkaa jäädä siihen paikalle ja kohdata sitä miten vittuilun kohde reagoi. Omaa ahdistustaanhan ne siinä purkaa. Mutta on mussakin vielä paljon tehtävää.

Pitkän soittotauon takia mun keskisormen kynnen reuna jotenkin repesi rämpätessä. Verta roisku kitaralle ihan hitosti. Musta se on jotenki tyylikästä, vaikka tavallaan hämääkin että mitä ihmiset oikein ajattelee. Sillä verisellä sormella mä otin myös sen pissiksen takista kiinni. Joku osa musta toivoo että musta tarttu verta sen valkoseen takkiin, ja että se meni hätiin siitä jos sattu huomaamaan.

En jaksanu soittaa tänään kovin kauaa, varmaan alle kaks tuntia. Tuntu hyvältä häipyä ja ottaa tilaa tunnustella sitä miltä tänään tuntu.