Yks aihe josta on pitkään tehny mieleni kirjottaa on tää:
Ku soittaa julkisella paikalla, esim. jossain juna-aseman käytävällä, vetelee puoleensa aika paljon ihmisten huomiota. Asemilla kuljeksii usein myös kusen, paskan tai molempien (tai jopa jonkin muun) hajuisia laitapuolen kulkijoita. Välillä kun semmonen kulkee ohi, haju jää leijumaan pahimmillaan useiksi minuuteiksi. Koska mä olen tunnetusti (?) aika neuroottinen sen suhteen, mitä satunnaiset ohikulkijat musta ajattelee, oon visioinut erilaisia kauhuskenaarioita, joissa ohikulkijoiden pääkopat yhdistävät musta lähtevän voimakkaan äänen tilassa leijuvaan voimakkaaseen hajuun. Sillon tekis mieli kirjottaa paksulla punasella tussilla joku kyltti jossa lukee et TOI VITUN LÖYHKÄ EI SIT TUU MUSTA!
Ei, mua ei helpota se, että suuri osa ohikulkevista ihmisistä luultavasti kulkee ohi toistekin, ja viimeistään silloin huomaa, etten hajun lähde ollu minä. Puhumattakaan siitä, ettei suurin osa ihmisistä luultavasti alun perinkään otaksu munuaisvauriosta kirkuvan löyhkän lähteeksi tämmöstä viattoman (?) näköistä pikkupoikaa. Ei mua helpota ees ajatella sitä, miltäköhän se sit tuntuis jos ois ite semmonen ihminen, joka haisee aina kemiallisilta aseilta. Mua stressaa silti. Sit huomaan et teatraalisesti nyrpistelen nenääni, jotta kaikki varmasti tajuais että mä oon heidän puolellaan inhaa hajua vastaan.
Eikä siinä vielä kaikki. Tää muuten hävettää mua oikeesti aika paljon. Mut no, saatuani aikoja sitten idean tästä blogauksesta ja muiden haisevuuksia mietiskellessäni, kävi katusoittaessani eräänä päivänä, kahtenakin, sillä tavalla että mua alko yhtäkkiä pierettämään. Ihan vitusti. Ja pahanhajuisesti. Ruusukaali tai jokin. Mun ympärilläni leijui valtava paskapilvi. Jostain syystä sain toisena näistä päivistä erityisen paljon rahaa. Säälistäkö. Vaiko sattumalta. No kuitenkin. Yritin säännöstellä päästöjäni siten, että kohdalle sattuisi olisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Nyt mietin, oliko siinä edes mitään järkeä, oisko parempi maastoutumiskeino ollut hukuttaa ympäristömyrkkyni ihmispaljouteen. Ulospäin mä vaan soitin kitaraa. Sisälläpäin mä kiemurtelin ja olisin halunnut haihtua paikalta kaasujeni mukana.
Seurauksena kuitenkin on se, että mun täytyy niellä se mahdollisuus, että mut on nyt polttomerkitty useamman ihmisen tajuntaan – ikuisiksi ajoiksi – sinä myrkynvihreänpaskanhajuisena katusoittajana. Ei sen väliä, vaikkei siitä koskaan koituis mulle mitään. Pelkkä asian mahdollisuus riivaa mua hautaan saakka.
Tässä kuitenkin kaikkea tätä raskautta keventelemään (?) pari viimeaikaista vetoani:
