Simmut kii, nakuna.

Ehtipä kulua jokinen tovi tähän kirjottamattomuudessa. Oon tainnu olla aika kriittinen tän suhteen. Oon tuumiskellu, että mikä aihe nyt muka ois riittävä uloskirjotettavaks. Päätin sit alkaa keräilee pieneen vihreeseen muistikirjaani muistiinpanoja soittaessa kohtaamistani ihmisistä, tilanteista, ajatuksista ja jännittävistä sattumuksista.

Tänää jotku pikkulikat käveli tirskuen mun ohi. Sit ne tiputti mun rahankeräyssammioni viereen (tais mennä hutiin siis) mäkkärin burgerikääreen. Ja sit ne juos. Hihittäen ja hulmuten. Mä niin muistan ton fiiliksen. Tekee jolleki urpolle aikuiselle jotain hämmentävää ja juoksee hanee. Aaaaahhhh. Mä nauroin niille tytöille, ja toivoin että mun nauru auttaa niitä kasvamaan avoimeksi sille aatokselle, ettei kaikki aikuiset oo täysin homeessa. Vähän vaan.


Niin, viime viikkoin on tullu soitettua tosi paljon. Tai itse asiassa viime kuukausina. Mä kävin liftailemassa pitkin Eurooppaa, mm. Unkarissa, Portugalissa ja Hollannissa tuli vietettyä useempikin tovi. Katusoittelin siellä ja täällä, myös festareilla, joilla herätti tosi paljon kiitollisuutta se miten hyvin ihmiset piti huolta. Musisoin tapani mukaan tuntikausia, ja rahan lisäksi ihmiset kärräsivät mulle kuosin ja satunnaisten kummallisten esineiden lisäksi hedelmiä, pitsoja ja kaikenlaisia aterioita. Aahhhh.

Suomi on tuntunu tosi kodikkaalta paluun jälkeen. Tuntuu just parhaalta olla täällä, kylmenevässä ja pimenevässä syksyssä. Ja Malmi tuntuu myös just loistavalta. Oon viimesen kuukauden aikana viettäny niin monta tuntia niin monena päivänä tossa aseman tunnelissa, että alan varmaan kohta kasvattaa juuria sinne. Aattelin ostaa katusoittomasseillani kunnon talvikengät, et on sit semmosetkin ja kestää toivottavasti monen monta vuotta.


Tänään oli harvinaislaatuisen tykki soittopäivä. Nexus. Laulu ja soitanta tuntu virtaavan hyvin, uudella tavalla. Löysin uudenlaisia soiton rytmejä, ja havahduin siihen että oon alkanu löytää pää- ja rintaäänirekisteriäni enemmän yhtenäisenä soittimena ku irrallisina juttuina. Kiitti vaan Maaria lauluopastuksista, ja youtube kaikista lauluopetusvideoista. Joskus yks lause voi naksauttaa tuhat neuronia uuteen uskoon.

Osasyy tän päivän uusille tuntemuksille oli kans se, että soitin aika paljon silmät kiinni. Yleensä en sulje silmiäni kovin pitkäks aikaa, se on kai jotain mun kontrollifriikkiyttä. Liikaa kaikenlaisia ihmisiä. Jos joku vaikka tulee sekoilee jotain. Välil niinkin käy. On tuntunu tärkeeltä olla skarppina siitä mitä ympärillä tapahtuu.

Mut tänään mul on silmät kiinni. Mä tunnen syvällä mun kehossa miten mun ja mun kitaran ääni hurisee mun kaikkialla, sieraimia ja varpaanvälejä myöten. Ja mä tunnen, että mua kiinnostaa normaalia vähemmän se, kuulostaako joku tietty kohta mun tietyssä biisissä jonkun ohikulkijan korvaan priimalta. Mulla on aika syviä alitajusia taipumuksia pyrkiä kuulostamaan koko ajan mahdollisimman hyvältä, ku pelkään ohikulkijoiden murhaavia reaktioita. Mutta tässä viimesen viikon aikana, ja erityisesti tänään, tajuun taas että se Kokonaisuus.

Enkä mä voi tehä tätä kenenkään muun mieltymysten mukaisesti ku omieni. Toki muiden mieltymykset vaikuttaa mun mieltymyksiin, ja annan niiden vaikuttaa. Mutta viime kädessä ainoastaan mä ite tiedän mitä mun on tiettynä hetkenä Oikein soittaa. Painu vittuun jos ei kelpaa. Mä en voi ku tehä rakastamaani.


Muistaakseni ekaa kertaa ikinä kans onnistuin katkomaan kaks kieltä saman biisin aikana. Ei ollu ees mitenkään erityisen rankka biisi, mut niin se vaan meni. Oho. Naps. Sit juttelin semmosen suomalaisen ~viiskymppisen miehen kanssa. Se sano et on monesti kävelly ohi ja ihmetelly et mikä vitun tyyppi toi on, joku uskovainen vai mikä vitun friikki ku pukeutuu niin oudosti, mut soittaa kyl aika siistiä musaa. Ja tarvi kuulemma monen promillen humalan et uskals tulla toteamaan et hitto, säähän oot ihan tavallinen suomalainen mies. Pohjanmaalta vielä. Sit se kysy multa että oonko mä oikeesti niin onnellinen ku miltä aina vaikutan. Ja menin vähän hämilleni siitä, mutta sain lopulta sanottua, että kai mä oon onnellinen siks ku annan kaikkien tunteiden tulvia mussa. Mä oon onnellinen ku mus on niin paljon tilaa kaikelle sille mikä inhimillistä on.

Jäin kyl viel ihmettelee sitäki, että jaa, huokuuko mun onnellisuus tosiaan mun soitossakin noin hyvin. Usein ku soitan, ni oon aika intensiivisissä tiloissa. Raivokas, pelokaskin. Mutta kaipa myös auvoinen. Kyllä mä niin nautin tästä työstä.

Se sano kans et jotku varmaa pelkääki mua ku mä oon niin outo. En yhtää ihmettele. Mut mä oon oikeesti kans niin vitun normaali ettei mitään päätä eikä häntää. Siks mä soitan vähän kaikenlaista, tavallista, musaakin. Ku tavalliset jutut kolahtaa mulle, outouden lisäks.

Se mies totes mun olevan hieno mies. Oli tosi mahtavaa kyl ku se hengas siinä niin pitkään ja tuntu oikeesti kuuntelevan.


Tänää tuli muutenki tavallista useammat olennot juttelemaan, emmä tiiä oliks mul joku erikoinen magnetismi vai mikä. Yhet herrat pysähty hengaamaan (olivat kuulemma kuulleet monesti aiemminki) ja halus kuulla mun omaa musaa, ku kaikki coverit on kuulemma jo kuultu. Vetelinpä siinä sitten Turvan. Fiilistelivät kovasti ja ilmeisesti jo monta kertaa aiemminkin ohimennessään olivat. Fiilistelivät, vaikka biisin alku menikin ihan päin vittua ku ei vaa palautunu se sointu mieleen (oli ollu pitkään soittamatta).

Sit oli äiti ja pieni lapsukainen joka ei meinannu uskaltaa pudottaa äidin antamaa kolikkoa myttyyni. Se on tosi hassua, ku jotkut lapset on sillee semiujostelevia, että uskaltaa kyl tulla lähelle, mut se rahan pudottaminen on jotenki liikaa. Hö, hä, hilpeetä. Ja valloittavaa.

Hitto mä tykkään siitä ku ihmiset tulee ottamaan kontaktia. Täysin tavoistani poiketen annoin myös kaks eri kertaa kitaran vierailijamuusikon käyttöön, ja tuli kyl inspiroivaa kamaa. Yleensä en haluu luopuu kitarastani hetkeksään ku a) on hyvä flow tai b) muuten joutus koko ajan jakelee sitä kaikille (tai niin mä itelleni sanon) tai c) muutenvaan päähänpinttymä. Onneks luovuin tänään.


Loppuillasta soittelin lähes tyhjässä tunnelissa ja fiilistelin sitä miten uskomattoman hyvä kaiku ja äänenkanto siinä tilassa on. Se saundi oikeesti muuttuu tosi paljon ku ihmisten jalkojen kopina ja soljuva puheen virta ja kirskuvat lastenvaunut ja liikenteen melu kaikkoaa illan edetessä.

Moni muusikko menettää niin paljon ku ei koskaan katusoita ja maistele erilaisten tilojen sointia. Aahhh...


Ehkä tää ois tällä kertaa tässä, etten aivan kuoliaaksi pitkästytä. Palautetta saa antaa jos tätä luet, se ehkäpä lisääkin kirjoittamaan innostaapi.